ilmirajoilla

Väkivaltaviihde vs. aseen omistaminen

2007-11-11T19:39:00.001+02:00

Kysymys aseiden valmistajan ja myyjän vastuusta on Jokelan tapahtumien jälkeen noussut taas parrasvaloihin. Jälleen kerran tosin on päässyt käymään niin, että syitä etsitään kaikista eniten väkivaltaviihteen puolelta.

Yleinen ajattelumalli lienee, että ase ei ole syypää mihinkään väärään vaan se, mitä sen kantajan päässä liikkuu. Ase on vain väline, jota voi käyttää niin hyvään, pahaan kuin kivaan. Aseen myyjä voi tehdä väärin vain myydessään aseen tyypille, jolla ei ole kaikki kotona.

Niinkö?

Ase pelkällä olemassaolollaan muuttaa asenteita ja ajattelua. Näin väittäisin. Ne pelkkinä esineinä vahvistavat tiettyjä asenteita ja käyttäytymisen muotoja – ja tuotavat sellaisia, joille ei ilman niitä olisi sijaa. Ase toimii kuten poliittinen manifesti tai taidokas mielipidekirjoitus, se muuttaa henkilöä, joka antautuu sen armoille ja lukee sitä avoimin mielin. Aseiden valmistaja ja niiden myyjä on osa koneistoa, joka muuttaa ihmisten tapaa ajatella ja tuntea – huonompaan suuntaan.

Kysy: Annatko tietoisuuden siitä, että voisit käyttää keittiöveistä aseensa ja puolustaa sillä itseäsi, luoda mieleesi hienoisen turvallisuuden tuulahduksen – edes joskus – vai tiedostatko, ettet tule ikinä käyttämään sitä aseena? Jo pelkästään se, että olet joskus vakuutellut itsellesi, ettet ikinä löisi toista keittiön veitsellä, on merkki siitä, että keittiön veitsi on vaikuttanut tapaasi ajatella. Se on vahvistanut tietoisuuttasi siitä, että voisit tappaa toisen; todennäköisesti jopa voimakkaammin kuin hourupäinen mielipidekirjoitus.

Sopii kysyä, kuinka paljon vahvemmin pistooli viettelee vaipumaan aseen luomaan valheelliseen turvallisuuden ja vallan hurmokseen kuin keittiö veitsi? Kuinka paljon taipuvaisempi pistoolin omistaja on vahingoittamaan murtovarasta, jos tilanne sellaiseen avautuu, kuin henkilö, joka ei sellaista omista? Ei ole lainkaan selvää, onko halu puolustaa omaisuuttaan vaikka väkivallalla syy ostaa ase vai onko aseen ostamisen mahdollisuus luonut ja vahvistanut halua puolustaa omaisuuttaan väkivallalla. Minusta jälkimmäinen vaikuttaa asteen uskottavammalta.

Olen melko varma, että liki jokaisella, joka on joskus ampunut aseella, nousee mieleen ajatus, että "voisinpa muuten ampua mielivaltaisesti valitsemiani ihmisiä hengiltä jos vain haluaisin". Kysymys on lopulta siitä, miten hyvin ymmärtää vastustaa tätä ajatusta riippumatta elämäntilanteessa (meneekö kaikki päin **ttua?) ja kuinka helppoa sen vastustaminen on (onko ase piirongin laatikossa vai vielä toistaiseksi hankkimatta?).

Keskeinen kysymys on, miten voimakkaana aseen ajattelua korruptoiva voima nähdään? Houkutteleeko esimerkiksi väkivaltaviihde enemmän mielettömään väkivaltaan kuin aseen pitäminen kädessä, sen omistaminen ja tietoisuus siitä, että osaa käyttää asetta. Molemmat epäilemättä turruttavat meitä pitämään väkivallan mahdollisuutta itsestään selvänä.

Näkisin, että väkivaltaviihde on pienempi paha kuin aseen omistaminen (ja käyttäminen) ajatellen sitä, miten taipuvaisia ihmiset ovat käyttäytymään väkivaltaisesti. En siksi, että ajattelisin väkivaltaviihteen vaikuttavan vähemmän asenteisiin ja tuntemuksiin kuin aseen omistamisen. Niin ei ole; väkivaltaviihteen propaganda-arvo on monin verroin suurempi. Vaan siksi, että aseiden vahva läsnäolo yhteiskunnassa ruokkii väkivaltaviihdettä ja innoittaa tuottamaan sitä. Ja tietysti siksi, että käsillä olevan aseen liipaisinta on helpompi vetää kuin fiktiivisen aseen – harkitsematta ja vahingossa.

Kuinka vakavia uhkia väkivaltaviihde ja aseen omistaminen sitten kokonaisuudessaan ovat? En edes harkitse hankkivani asetta, enkä pidättyväni väkivaltaviihteen turmelevalta vaikutukselta. Lisäksi treenaan itsepuolustuslajeja – mihin pätee jossain määrin turmelevuus sama kuin aseenkin omistamiseen.

Kuvia Prahasta

2007-07-21T21:20:00.000+03:00

Praha 2007 - Katuja, Portaita ja Rakennuksia

Albumissa on kokoelma perinteisiä (=ei-kokeileva) lomakuvia. Kuvauskohtaina katuja, rakannuksia ja portaita pääsääntöisesti Prahan keskustasta.

Heijastumia ja Abstrakteja muotoja Prahasta

Torstaina ja perjantain välisenä yönä en saanut unta. Pyörittyäni sängyssä pari tuntia, päätin lähteä iltakävelylle kameran kanssa. Tuloksena oli joukko unenomaisia kuvia vajaan kilometrin säteellä Roztylyn metroasemasta. Kuvia yhdistää se, että ne on kaikki otettu käsivaralla monen sekunnin valotusajalla.

Uneton yö Prahassa

Jostain syystä minua on pidemmän aikaa viehättänyt ajatus abstrakteista ja semiabstrakteista valokuvista. Tässä albumissa on joukko mielestäni onnistuneita enemmän tai vähemmän abstrakteja kuvia Prahasta.

Tinttikö rasisti?

2007-07-13T13:24:00.001+03:00

Helsingin Sanomat uutisoi tänään (13.7.) sekä kulttuurisivuilla että ulkomaansivuilla, että Tintti-sarjakuva on rasistinen. Ulkomaansivujen uutinen mielestäni parempi kuin kulttuurisivujen, mutta se lienee sivuseikka. BBC:n web-sivujen uutinen on parempi kuin molemmat yhteensä http://news.bbc.co.uk/2/hi/entertainment/6294670.stm.

Myönnän kyllä, että ensimmäiset Tintit (Tintti neuvostojen maassa, Tintti Afrikassa ja Tintti Amerikassa) ovat joiltain osin hieman rasistisia. Ja jos nyt ollaan tarkkoja, kyllä koko kohun näyttäisi synnyttäneen mielestäni eniten rasistisia viittauksia sisältävä Tintti Afrikassa (englanniksi Tintin in Congo). Helsingin Sanomien jutuista jäi kyllä nopeasti lukien maku, että Tintti-sarjakuvat olisivat ylipäänsä rasistisia, mikä ei taatusti pidä paikkaansa.

Tintti-albumien pahikset ovat kieltämättä usein rasistisia, mutta se tarkoittaa vain, että Tintti kaiken muun ohessa taistelee rotusortoa vastaan (ks. esim. Sininen Lootus). Ei rasismi tai rasisminvastaisuus koskaan nouse mitenkään keskeiseksi teemaksi Tinteissä, mutta kyllä se useista albumeista löytyy taustalta - jopa tuossa kohutussa Tintti Afrikassa albumissa on mielestäni myös anti-rasistisia teemoja. Harmittavasti en omista kyseistä albumia, niin en voi tarkastaa asiaa. Tintti-albumien muista sankareista Kapteeni Haddock ei ole yhtä nuhteeton kuin väärin kohdeltuja puolustava Tintti (esim. Castafioren korut -albumin romaanit).

Tintti Afrikassa on julkaistu 1931. En jotenkin osaa pitää kovinkaan yllättävänä, että aikakauden rasistiset asenteet heijastuvat myös sarjakuviin. Niin ehdottomasti pitääkin! Taiteen yksi tehtävä on auttaa meitä näkemään selvemmin, mitä olemme ja miten asiat näemme. Tämä on eittämättä usein ristiriidassa, etenkin propagandakoneistojen taiteelle asettaman "oikeiden arvojen välittämis" –tehtävän kanssa. Mielestäni ensinnä mainittu on tärkeämpi. Tämä tosin saattaa johtua myös siitä, etten osaa nähdä propagandaa erityisen arvokkaana vaikka toki myönnän, että esimerkiksi päihdevalistus on paras tapa taistella päihteiden holtitonta käyttöä vastaan. Harmi, että päihdevalistus ei taida olla lähimainkaan tehokkain keino…

Tietysti voi kysyä, koskeeko tämä taiteen tehtävä myös lasten kirjoja. Vastaukseni on: Ehdottomasti koskee, sillä varauksella että lastenkirja käsittelee hankalia teemojaan kriittisesti ja kypsästi.

Tällä asteikolla esimerkiksi Transformers piirrettyjen tapa käsitellä tekniikkaa arvona Turtlesien tapa käsitellä väkivaltaa, on selvästi epäkypsempi kuin Tintti-sarjakuvien tapa käsitellä rasismia. Näin siksi, että Transformers suhtautuu tekniikkaa suunnilleen yhtä varauksettoman myönteisesti kuin Teini-ikäiset ninjamutantit väkivaltaan. Tekniikka tai väkivalta ei edes nouse teemoiksi Transformers- ja Turtles-piirretyissä, koska niille ei ole fiktiossa vaihtoehtoa. Tekniikan tai väkivallan kyseenalaistaminen teoksissa on suorastaan absurdi ajatus.

Tintti sarjakuvien rasismille on vaihtoehto ja juuri tämä tekee sen käsittelystä silmissäni arvokasta. Toisaalta taas se, että rasismi ei ilmene Trasformers tai Turtles piirretyissä, ei ole millään tavalla arvokasta jos ei nyt paheksuttavaakaan. Ylipäänsä se, ettei rasismia käsitellä taiteessa tai keskustelussa millään tavalla, ei taatusti edistä tasa-arvoa - jos nyt ei nyt haittaakaan. Kyllä muutos vaatii sitä, että vääryydet ja vaihtoehdon mahdollisuus nostetaan näkyville, juuri niin kuin Tintti sarjakuvissa Herge tulee tehneeksi – ainakin jossakin määrin.

PItkästä aikaa

2007-03-04T12:56:00.000+02:00

Sellaisia merkintoja ja tapahtumia

Sain päivitettyä ansioluetteloni. Jee. Olinkin ollut aikeissa päivittää sen noin puolen vuoden ajan. Nyt siihen oli niin paljon päivitettävää, että jaksoin nähdä vaivaa. Lisäsin yhden maininnan vakityöpaikasta Satama interactivessa, Lifelike -kirjaan kirjoittamani artikkelin sekä läjän kummallisia lyhenteitä ja sanayhdistelmiä tietotekniikka osioon.

Väsäsin Susj lehteen kannen - tai yritin. Kansikuvaa en saanut, mutta pari ihan kivan näköistä kuvajaista kuitenkin. Joteivät menesi täysin hukkaan julkaisempa täällä. Kliksuttamalla kuvaa saat ruuttuusi korkealaatuisen version (~A4/300 dpi).

Huomaathan että isojen kuvien koko on hitusen yli 1 Mt. Avaamiseen mennee tovi jos toinen. Aika ei riittänyt yksityiskohtien hiomiseen. Erityisesti jälkimmäinen kaipaisi jonkin verran käsityötä, jotta se oikeasti näyttäisi hyvältä.

Berlin

2007-01-03T22:01:00.000+02:00

Vietin uuden vuoden Annin kanssa Berliinissä. Muutamia kuvia:

Juutalaisten muistomerkki

Juutalaisten muistomerkki Hannah Arenth strassella innosti ostamaan Hannah Arenthin Viva Activan (saksaksi).

Toiveikkaasti

Valkoisia valheita?

Liikkeellä

Berlinin julkinenliikenne toimi miellyttävän hyvin - samoin liikkuminen rakennusten sisällä oli miellyttävän helppoa. Ainoastaan U2-metrolinjan poikkeusjärjestylyn tiedottamisessa olisi ollut petraamista.

Pysäkki

Ylös ja alas

Valoja

Yksi ihastuttavimmista ja korneimmista keskinnöistä oli valokaapelista väsätty noin 3-4 metriä korkea pukki. Valokaapelia osattiin käyttää niin tyylikkäästi (ks. Unter den Linden) ja tyylittömästi (ks. Ylivalokaapeloitu unelma?)

Valokaapelipukki ja KaDaWe

Unter den Linden

Ylivalokaapeloitu unelma?

Seiniä

Helsingin metroasemia suunnitellessa voisi ottaa mallia Berliinin metroasemista - ja Peitarin (Vähemmän harmaa arki). Berliinin graffittitiheys yllätti. Jotkut graffitit olivat tyylikkäitä (Eksyksissä?).

Vähemmän harmaa arki

Eksyksissä?

Semi-abstraktia

Täytyy sanoa, että minulla on houkutus pistää pystyyn blogi (semi)abstrakteille valokuville.

Mies

Helsinki-Vantaa

5w4

2006-12-01T22:55:00.000+02:00

Menin ja testasin Enneagrammityyppini olen:

En vakuuttunut testin ja teorian tieteellisestä pätevyydestä. Testi sinänsä oli ihan hauska, nopea ja viihdyttävä (siis se pidempi ilmainen testi, lyhyempi oli vähän liiankin nopea). 5w4, eli tyyppi viisi nelos siivellä, on minusta ihan päheä tulos. Arvostan.

Syksyn aikana luettua

2006-11-13T21:21:00.000+02:00

Olin henkisesti varautunut siihen, että Microsoftin verkkokilkkeiden (myyttisin lyhenteitä MCMS, SPS2003, WSS, lisäksi MOSS ja lukuisat muut jännittävät lyhenteet CRM:stä ERP:n kolkuttelee oven takana) ja C#:n opiskelu Satama Interactivessa kokopäivätyönä imee energiat itsensä sivistämispyrkimyksiltäni. Yllätyin kun aloin miettimään, mitä olenkaan saanut syksyn aikana luettua – kaikkiaan viisi akateemista teosta tai muuten vain filosofian klassikkoa, pistän ne paremmuus järjestykseen:

Huizinga, Johan (1937): Leikkivä ihminen

Russell, Bernard (1952): Filosofiaa joka miehelle.

Hardt, Michael & Negri, Antonio (2000): Imperiumi.

Nietzche, Fiedrich (1889): Näin puhui Zarathustra.

Foucault, Michel (2003): Foucault/Nietzsche. (Kahden artikkelin laajuinen kokoelma Foucault'n artikkeleja laajalla esipuheella.)

Kahden kärkiteoksen järjestys oli kovapala. Päädyin laittamaan pelitutkimuksen klassikon, Huizingan ennen Russellia, koska koen sen tarjonneen omalle ajattelulleni enemmän. Kirjoisin siitä laajahkon puoli-akateemisen analyysin roolipeliblogiin. Näin jälkeen päin ajatellen oli suorastaan häpeä, että luin sen vasta nyt.

Russellin Filosofiaa joka miehelle taas onnistuu olemaan miellyttävän kiihkoton ja ehdottoman ajankohtainen artikkelikokoelma rasismia, ahdasmielisyyttä, dogmaattisuutta ja sotaa vastaan. Teos on täysin eri tasolla kuin Russelin aiempi mielestäni tympeän epäelegantti julistus kristinuskoa vastaan "Miksi en ole kristitty".

Viimeisimmät kolme oli myös hankala pistää järjestykseen. Yhteistä niille on, että en onnistuivat enemmin hämmentämään minua kuin selventämään ajatuksiani, joskin näistä Imperiumissa oli hämmentävän tavaran ohessa paljon oudolla tavalla vaikuttavaa materiaalia, jota en täysin ymmärrä, mutta joka varmasti vaikuttaa jollain tavalla ajatteluuni. Kaikkia teoksia yhdisti myös se, että ne eivät täysin auenneet yhdellä lukemalla ja että tulen luultavasti lukemaan ne jossain vaiheessa uudestaan.

Joka tapauksessa lukemisen arvoisia kirjoja kaikki.

Ihanteita ja antagonisteja

2006-11-11T18:44:00.000+02:00

Teemu Mäen kuratoima näyttely Be your enemy oli varsin puhutteleva. Kävin katsomassa sen tänään Annin kanssa Vantaan taidemuseossa. Näyttely koostui kokoelmasta suomalaisten ja venäläisten nuorten tekemiä triptyykkejä, joista ensimmäinen kuvasti tekijän ideaaliminää tai jotain tärkeää asiaa, toinen sitä, mitä hän oli tällä hetkellä ja kolmas hänen antagonistia; jotain sellaista, miksi tekijä ei halunnut tulla tai mitä hän ei halunnut kohdata.

Silmiinpistävintä oli huomata, kuinka yksilökeskeisiä arvoja triptyykit edustivat. Ihanteet heijastelivat tyypillisesti vahvuutta, menestymistä, vapautta, boheemia elämän asennetta ja/tai uskallusta erottua joukosta. Nuorten pelkojen ja inhojen puolelta löytyi usein auktoriteetit, (väkivaltaan) alistuminen, toisten armoilla eläminen ja pinnallisuus.

Yhdessäkään teoksessa ihanneminää ei nähty onnellisena osana jotain yhteisöä – tai ylipäänsä osana jotain. Yhteenkuuluvuus ja yhteisö nähtiin – sikäli kuin niitä ylipäänsä käsiteltiin – väkinäisenä perheväkivallan teeman kautta tai destruktiiviseen systeemiin alistumisena pinnallisen bisnesmiehen tai natsismin metaforien kautta. Edelleen, hieman yllättäen onnellisuutta tai elämän pienistä asioista nauttimista ei löytynyt kuin parista teoksesta.

Teemu Mäen oman teoksen antagonisti asettuu varsin hyvin linjaa muiden triptyykkien kanssa. Sitä vastoin Mäen ideaalien puolen syvällisyyden ja henkisen herkkyyden kaipuuta ei löytynyt kuin yhdestä tai kahdesta muusta triptyykistä.

Näyttelyn jälkeen jäin miettimään millaisen triptyykin olisin itse tehnyt. Tässä suunnitelmani:

Antagonisti: Harmaa pölyinen ja hämärä huone. Läjä kirjoja pöydällä. Ei kirjahyllyä, ei ikkunaa. Vain vaalean harmaat seinät. Kelmeä, alaston hehkulamppu katossa. Tietokone ja minä selkä kyyryssä sen ääressä.

Nyt: Seison syksyisellä kadulla, illalla sateessa. Tai ehkä olen kävelemässä. Valot värjäävät asvaltin kauniin värilliseksi. Sade tekee muuten vilkkaasta kadusta asteen rauhallisemman ja vähemmän kiireisen.

Ideaali: Esitelmöin jostain innostuneen näköisenä – jossain epäpaikassa tai vähintään jollain tavalla epätodellisessa. Paikka on enimmäkseen kirkas ja valkoinen. Ihmiset ovat todellisia.

Ekologisen jalanjäljen marginaaleissa

2006-10-28T13:54:00.000+03:00

Sain Ekotallaaja-testin tulokseksi 5,4. Muutaman kysymyksen kohdalla hieman emmin miten vastaisin. Aika helposti ekologinen jalanjälkeni näkyy kohdallani nousevan 6,4 hehtaariin eli hieman yli suomalaisten keskiarvon 6,3.

Testin jälkeen jäin miettimään, mitä Ekotallaajasta löytyvästä väitteestä "maapallolla on laskettu olevan 1,8 ^ha/_asukas ekologisesti tuottavaa maapinta-alaa" suoraan seuraa. Lasketaanpa: Maapallon kokonaispinta-ala on 510 065 284,702 km². Vuonna 2005 väkiluku oli 6 453 628 000. Näin ollen jokaista asukasta kohden on noin 0.07903 ^km²/_ihminen eli 7,903 ^ha/_ihminen. Näin ollen 21% maapinta-alasta ja 77% maapallon kokonaispinta-alasta olisi ekologisesti tuottamatonta hukka-alaa - mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan.

Aika paljon joka tapauksessa, sanoisin. Tätä taustaa vasten tuntuu entistä järkevämmältä miettiä, miten esimerkiksi aavikot saisi tehokkaasti valjastettua energian tuotantoon ja miten merivedestä saisi hieman pienemmillä kustannuksilla juomakelpoista vettä - tai edes viljelyksille kelpaavaa.

Tematiikan toista puolta valottaa Kaarina Tonteri tänään HS:n mielipidesivuilla valitellessaan, että edes testin optimivalinnoillakaan maapallo ei pelastu. Kun näyttäisi siltä, että kestävä ekologinen elintapa vaatii suuria uhrauksia, niin pitäisi varmaakin investoida entistä enemmän tehokkaampaan ja ympäristöä vähemmän kuluttavaan teknologiaan ja infrastruktuuriin. En tarkoita, etteikö kuluttajien valinnoilla olisi merkitystä vaan, että teknologisilla ratkaisuilla on usein suhteessa enemmän merkitystä (esim. lämpöpumppulla).

En jaksa uskoa, että ihmiset noin keskimäärin haluavat tinkiä ja kykenevät tinkimään elintottumuksistaan kovinkaan merkittävissä määrin, jos se edellyttää suuri uhrauksia elämisen laadussa. Paitsi jos ympäristön suojelu olisi uskonto. Tarkoitan, että ihmiset ovat valmiita tekemään uskon totuuksien nimissä käsittämättömiä uhrauksia - valitettavan usein enemmin pahassa kuin hyvässä. Surullisena esimerkkinä tästä toimii Nigaraguan vast'ikään säätämä ja katolisen kirkon ahkerasti lobbaama kaikissa tapauksissa abortin kieltävä laki (HS 28.10.2005).

BLARP

2006-10-21T12:03:00.000+03:00

Urban dictonary määrittelee blarpin seuraavasti: The blarp is the act of deficating in a bathtub. Trainer's Housen määritelmä on business live-action role-playing game. (No joo. Myönnetään nimi on vähän korni, ainakin minun korvaani.)

Kaksi kuukautta sitten olisin varmasti hymähdellyt huvittuneena, jos joku olisi kertonut, että tulen täysin vapaaehtoisesti tyrkyttämään itseäni mukaan postmodernin ajan sofistin, Jari Sarasvuon tilaamaan ja pitkälti myös johtamaan projektiin.

En voi väittää, että olisin edelleenkään suuri Sarasvuo-fani, mutta amatööripelisuunnittelijana täytyy sanoa, että blarpissa piilee suuria mahdollisuuksia, kunhan siitä ensin hioo suuren määrän roskaa ja turhaa pois. Saravuon itse visioimassa muodossa se tuskin toimii. Ja olen tällä hetkellä suurella todennäköisyydellä mukana projektissa pitkälti siksi, että sanoin sen Sarasvuolle melko suoraan.

Maantaina Sataman Interactiven Trainer's Houselta tilaamassa Superseminaarissa Sarasvuo maalaili (retorisesti oikein kauniisti) visiotaan blarpista, keskiviikkona sain kritiikkini hiottua loppulliseen muotoon ja lähetin sen Sarasvuolle ja Henkka Hypposelle (joka on nykyisin töissä TH:ssa). Torstaina puoli kahdeksan maissa kuuntelin vastaajaviestin, jossa Sarasvuo kutsui minut aamupalalle klo 7.00 (hc!) Trainer's Houseen oman tiiminsa ja muutamien Satamalaisten kanssa. Kello 15 huomasin istuvani neukkarissa palverissa, jossa pohdittiin projektin jatkoa.

Näin se elämä heittelee.

Bussi 155 Turun kautta Tampereelle

2006-10-15T09:50:00.000+03:00

Eilen bussin 55 päättärillä hieman jälkeeni bussiin nousi tummaihoinen pikkupoika. Poika kysyi bussikuskilta, "Onks' tämä viisvitonen?" Bussikuski syötti poikarukalle pajunköyttä. "Ei kun sata." "Mitä?" "Sataviisvitonen."

Seuraavaa paria repliikkiä en kuullut. Tämän jälkeen kuski kertoi, että bussi menee Tampereelle - vieläpä Turun kautta, ja uteli halusiko poika mennä Tampereelle.

Luulen, että kuski tämän kaiken ohessa kyllä vakuutteli huijaavansa ja puijaavansa. Jäin miettimään tunsikohan kuski pojan. Äänensävy oli kuitenkin (petollisen) hyväntahtoinen. Tuttavallista kiusoittelua, vääränlaista halua olla nokkela vai rasismia? Kyllähän se aikuisesta varmasti tuntuu täysin päättömältä väittää että paikallisliikenteen bussi kulkee Turun kautta Tampereelle. Ja niin edelleen.

Seuraavalla pysäkillä poika joka tapauksessa jäi pois. Paheksun tahditonta pajunköyden syöttämistä oli motiivi sitten tuttavallinen kiusoittelu, pikkuhauska nokkeluus, rasimi - tai jotain vallan muuta.

Juurettomuus on enemmän pop

2006-10-14T10:54:00.000+03:00

Kävin eilen katsomassa työporukan kanssa Jadesoturin. En erityisemmin pitänyt. Elokuvan teema, menneen taaksejättäminen ja elämän jatkaminen pettymysten jälkeen, on kyllä ajankohtainen ja kiinnostava. Elokuvassa oli siten potenttiaalia, mutta lopputulos oli jäykkä, hidassoutuinen ja - kauniisti sanoen naiivi.

Dialogi oli kökköä, roolihenkilöt jäivät varsin ohuiksi ja kung-fu:ta oli aivan liian vähän suhteessa melodraamaattiseen höpöhöpöön - näyttävistä koreografioista ei ollut pelastamaan kokonaisuutta. Kammottavinta elokuvassa oli yritys maustaa Kalevalaa itämaisella mystiikalla. Myötähäpeä sentään esti nukahtamasta elokuvan lukuisien turhien, rautalangan nielleiden dialogien aikana.

Epäilen, että elokuvan kiinnostavin puoli oli eksynyt siihen täysin vahingossa: Ajatus demonisesti seppä Ilmarisen poikaa piinaavasta menneisyydestä, joka hänen täytyi jättää taakseen voittaakseen demoninsa, heijastelee ihastuttavalla tavalla vallitsevia asenteinta, ajattelutapoja - ja mahdottomuuksia.

Hyvä elämä virtaa; se on jatkuvaa määrätietoista vaeltamista eteenpäin. Menneisyyteen ei sovi jäädä - sitä ei saa kaivata. Juurettomuus on pop - sitä kai menneisyyden jatkuva taaksejättäminen tarkoittaa käytännössä. Samaan aikaan, kun juurettomuus on arvo sisänsä, on myös tärkeää säilyttää oma identiteeti - siis olla muuttumatta; olla ainakin muuttamatta kuvaa itsestään. Yhtälö on mahdoton ja tämän yhtälön mahdottomuutta elokuva onnistuu raapaisemaan. Joskus on muututtava. Tai jäätävätä paikalleen, kiinni eiliseen, juurruttava.

Harmi, että tämän teeman käsittely jää varsin alkeelliselle tasolle. Jadesoturi onnistuu sanomaan, että juurettomuus on enemmän pop kuin vahva, muuttomaton minä. Se on vähän. Jäänkin odottamaan elokuvaa, jossa juurettomuuden ja vahvan identiteetin ihanteiden välistä jännitettä käsitellään kriittisellä ja tuoreella tavalla.

Hyvästä syystä...

2006-10-11T18:58:00.000+03:00

Kuvittele mustaan huppariin päänsä haudannut 10-vuotias istumassa bussin toiseksi viimeisellä penkillä pilaamassa kuuloaan. Huulet tuimasti viivana, ehkä hieman alaspäin vääntyneinä. Silmillä hieman pelokas mutta enimmäkseen uhmakas tuijotus. Kädet puuskassa. Aloin miettimään olikohan hänellä hyvä syy istua elämän kaltoinkohteleman näköisenä - ikään kuin olisi itsestään selvää, että alakuloon ja uhmakkuuteen on oltava hyvä syy. Ongelmia kotona, yksinäisyys tai minimissään murrosiän hormonit. Ei kai kukaan voi olla syyttä pahantuulinen. Ikään kuin itse käsitteeseen olisi liimautunut pakottava tarve nähdä syy pahantuulen taustalla.

Oli hämmentävää huomata, että teki melkein mieli vihjata tyypille, että hän ehkä kuunteli musiikkia liian kovalla. Onneksi vain melkein. Vielä hämmentävämpää on, etten oikeastaan muista tapahtuiko tämä eilen vai tänään.

Tänään metrossa vastapäätäni istui äiti teini-ikäisen tyttärensä kanssa ja näytti hitusen onnettomalta ikään kuin olisi halunnut sanoa jotain. Aikaisemmin: Äiti oli juuri avaamaisillaan Metro-lehteä, kun tytär nappasin sen itselleen sanaakaan sanomatta ja alkoi nyrpeän näköisenä lukea sitä. Äiti yritti vilkuilla lehteä sen minkä pystyi. Jotenkin minulla jäi sellainen tuntu, ettei tytär oikein edes tajunnut käyttäytyneensä töykeästi - eikä ehkä äitikään. Olihan töykeä ja nyrpeä käytös täysin kontekstiinsa sopimatonta: Äiti oli juuri hankkinut tyttärelleen tanssimaton - vai miksi sellaista tanssipelien pelaamiseen tarkoitettua pelihilavitkutinta nyt taas kutsutaankaan. Tyttärellä olisi ollut hyvä syy olla innostunut uudesta lelusta ja äidillä siksi, että hän oli juuri ostanut tyttärelleen jotain, mitä tämä on pitkään halunnut. Olisi ollut.

Harmillisen vaikeaa sitä on olla hyvästä syystä hyvällä päällä ja elämäänsä tyytyväinen. Tarkoitan, että yleensä hyvätuulisuus ja tyytyväisyys yllättää silloin kun sitä vähiten osaisi odottaa.

Parin kolmen vuoden vankeus

2006-10-08T16:26:00.000+03:00

Erehdyin pari kolme vuotta sitten poimimaan mukaani Filosofian laitoksen toisen kerroksen portaiden vieruspöydällä lojuneen S. Kingin kirjan Mardrömmar. Ajattelin, että voisin yrittää petrata hieman onnetonta ruotsinkielen taitoani lukemalla pokkaritiiliskiven verran turhanpäiväistä hömppäkauhua.

(Entisen anatomien laitoksen jyhkeät ja ylevät sisätilat saavat helposti kuvittelemaan liikoja omalta yleissivistyksen halulta.)

Sainkin luettua bussimatkan aikana ensimmäiset kymmenen sivua - tai jotain siihen suuntaan. Parin seuraavan bussinmatkan ajan kirja taisi kulkea vielä mukana, mutta jokin muu kirja vei voiton. Todennäköisesti Platonin teokset IV tai I. Muistelen silloin lueskelleeni Platonia.

Aluksi piilottelin kirjaa häpeissäni jossain kaapin pohjalla. Häpeissäni siksi, että joku oli jalosti vapauttanut kirjan Bookcrossing-ideologian mukaisesti - ja nyt kirja lojui onnettomasti vangittuna huoneeni nurkassa. Sittemmin kirja koki ylennyksen kaapin pohjalta keskelle hyllyä fiktio: Aho-Row.

Tänään pari kolme vuotta kohtalokasta kirjan haltuunottopäivää myöhemmin vapautin kirjan Asemantunnelin lehtitelineelle, jonkin luetun ilmaisjakelulehden vierelle. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kirja oli siirtynyt samaisen ilmaisjakelulehden päälle. Eipä tullut mieleeni, että mukavampi sitä on toisen painotuotteen päällä maata kuin kylmällä metalliritilällä. Onneksi joku toinen oli tajunnut tämän.

Tylsistyneistö

2006-09-19T20:10:00.000+03:00

Päätin, että nyt on hyvä hetki vaihtaa ilmettä ja tyyliä. Alkaa kirjoittamaan lyhyemmin ja arkisemmin ilman edellisen blogin tekstien painolastia. Saa nähdä miten pysyn päätöksessä olla arkisempi ja tiiviimpi, pitkien perusteellisten argumenttien rustaaminen on veressä - luulen niin.

Tai jos nyt ihan suoraan sanotaan: ehkäpä haluan vain soluttautua tylsistyneistöön - tai sulautua. Miten se nyt pitäisi ajatella.

Ainakin tänään kuulun ehdottomasti tylsistyneistöön. Mieltä kalvaa inspraation kaipuu ja vaivaa sen puute. Ei tee mieli puhua. Eikä oikeastan olla puhumattakaan. On vain hyvin vähän sanottavaa kenellekään - merkitsevää sanottavaa. Jos oikein haluaisin, kai voisin höpötellä tyhjän päiväisyyksiä.

Nämä eivät varsinaisesti ole tylsistyneistön omimpia ominaisuuksia, arkisuuden kaipuu ja abstraktin pitkäveteisyyden pelko ovat.