Väkivaltaviihde vs. aseen omistaminen

Kysymys aseiden valmistajan ja myyjän vastuusta on Jokelan tapahtumien jälkeen noussut taas parrasvaloihin. Jälleen kerran tosin on päässyt käymään niin, että syitä etsitään kaikista eniten väkivaltaviihteen puolelta.

Yleinen ajattelumalli lienee, että ase ei ole syypää mihinkään väärään vaan se, mitä sen kantajan päässä liikkuu. Ase on vain väline, jota voi käyttää niin hyvään, pahaan kuin kivaan. Aseen myyjä voi tehdä väärin vain myydessään aseen tyypille, jolla ei ole kaikki kotona.

Niinkö?

Ase pelkällä olemassaolollaan muuttaa asenteita ja ajattelua. Näin väittäisin. Ne pelkkinä esineinä vahvistavat tiettyjä asenteita ja käyttäytymisen muotoja – ja tuotavat sellaisia, joille ei ilman niitä olisi sijaa. Ase toimii kuten poliittinen manifesti tai taidokas mielipidekirjoitus, se muuttaa henkilöä, joka antautuu sen armoille ja lukee sitä avoimin mielin. Aseiden valmistaja ja niiden myyjä on osa koneistoa, joka muuttaa ihmisten tapaa ajatella ja tuntea – huonompaan suuntaan.

Kysy: Annatko tietoisuuden siitä, että voisit käyttää keittiöveistä aseensa ja puolustaa sillä itseäsi, luoda mieleesi hienoisen turvallisuuden tuulahduksen – edes joskus – vai tiedostatko, ettet tule ikinä käyttämään sitä aseena? Jo pelkästään se, että olet joskus vakuutellut itsellesi, ettet ikinä löisi toista keittiön veitsellä, on merkki siitä, että keittiön veitsi on vaikuttanut tapaasi ajatella. Se on vahvistanut tietoisuuttasi siitä, että voisit tappaa toisen; todennäköisesti jopa voimakkaammin kuin hourupäinen mielipidekirjoitus.

Sopii kysyä, kuinka paljon vahvemmin pistooli viettelee vaipumaan aseen luomaan valheelliseen turvallisuuden ja vallan hurmokseen kuin keittiö veitsi? Kuinka paljon taipuvaisempi pistoolin omistaja on vahingoittamaan murtovarasta, jos tilanne sellaiseen avautuu, kuin henkilö, joka ei sellaista omista? Ei ole lainkaan selvää, onko halu puolustaa omaisuuttaan vaikka väkivallalla syy ostaa ase vai onko aseen ostamisen mahdollisuus luonut ja vahvistanut halua puolustaa omaisuuttaan väkivallalla. Minusta jälkimmäinen vaikuttaa asteen uskottavammalta.

Olen melko varma, että liki jokaisella, joka on joskus ampunut aseella, nousee mieleen ajatus, että "voisinpa muuten ampua mielivaltaisesti valitsemiani ihmisiä hengiltä jos vain haluaisin". Kysymys on lopulta siitä, miten hyvin ymmärtää vastustaa tätä ajatusta riippumatta elämäntilanteessa (meneekö kaikki päin **ttua?) ja kuinka helppoa sen vastustaminen on (onko ase piirongin laatikossa vai vielä toistaiseksi hankkimatta?).

Keskeinen kysymys on, miten voimakkaana aseen ajattelua korruptoiva voima nähdään? Houkutteleeko esimerkiksi väkivaltaviihde enemmän mielettömään väkivaltaan kuin aseen pitäminen kädessä, sen omistaminen ja tietoisuus siitä, että osaa käyttää asetta. Molemmat epäilemättä turruttavat meitä pitämään väkivallan mahdollisuutta itsestään selvänä.

Näkisin, että väkivaltaviihde on pienempi paha kuin aseen omistaminen (ja käyttäminen) ajatellen sitä, miten taipuvaisia ihmiset ovat käyttäytymään väkivaltaisesti. En siksi, että ajattelisin väkivaltaviihteen vaikuttavan vähemmän asenteisiin ja tuntemuksiin kuin aseen omistamisen. Niin ei ole; väkivaltaviihteen propaganda-arvo on monin verroin suurempi. Vaan siksi, että aseiden vahva läsnäolo yhteiskunnassa ruokkii väkivaltaviihdettä ja innoittaa tuottamaan sitä. Ja tietysti siksi, että käsillä olevan aseen liipaisinta on helpompi vetää kuin fiktiivisen aseen – harkitsematta ja vahingossa.

Kuinka vakavia uhkia väkivaltaviihde ja aseen omistaminen sitten kokonaisuudessaan ovat? En edes harkitse hankkivani asetta, enkä pidättyväni väkivaltaviihteen turmelevalta vaikutukselta. Lisäksi treenaan itsepuolustuslajeja – mihin pätee jossain määrin turmelevuus sama kuin aseenkin omistamiseen.

Kuvia Prahasta

Praha 2007 - Katuja, Portaita ja Rakennuksia

Albumissa on kokoelma perinteisiä (=ei-kokeileva) lomakuvia. Kuvauskohtaina katuja, rakannuksia ja portaita pääsääntöisesti Prahan keskustasta.

Heijastumia ja Abstrakteja muotoja Prahasta
 

Torstaina ja perjantain välisenä yönä en saanut unta. Pyörittyäni sängyssä pari tuntia, päätin lähteä iltakävelylle kameran kanssa. Tuloksena oli joukko unenomaisia kuvia vajaan kilometrin säteellä Roztylyn metroasemasta. Kuvia yhdistää se, että ne on kaikki otettu käsivaralla monen sekunnin valotusajalla.

Uneton yö Prahassa
 

Jostain syystä minua on pidemmän aikaa viehättänyt ajatus abstrakteista ja semiabstrakteista valokuvista. Tässä albumissa on joukko mielestäni onnistuneita enemmän tai vähemmän abstrakteja kuvia Prahasta.

Tinttikö rasisti?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään (13.7.) sekä kulttuurisivuilla että ulkomaansivuilla, että Tintti-sarjakuva on rasistinen. Ulkomaansivujen uutinen mielestäni parempi kuin kulttuurisivujen, mutta se lienee sivuseikka. BBC:n web-sivujen uutinen on parempi kuin molemmat yhteensä http://news.bbc.co.uk/2/hi/entertainment/6294670.stm.

Myönnän kyllä, että ensimmäiset Tintit (Tintti neuvostojen maassa, Tintti Afrikassa ja Tintti Amerikassa) ovat joiltain osin hieman rasistisia. Ja jos nyt ollaan tarkkoja, kyllä koko kohun näyttäisi synnyttäneen mielestäni eniten rasistisia viittauksia sisältävä Tintti Afrikassa (englanniksi Tintin in Congo). Helsingin Sanomien jutuista jäi kyllä nopeasti lukien maku, että Tintti-sarjakuvat olisivat ylipäänsä rasistisia, mikä ei taatusti pidä paikkaansa.

Tintti-albumien pahikset ovat kieltämättä usein rasistisia, mutta se tarkoittaa vain, että Tintti kaiken muun ohessa taistelee rotusortoa vastaan (ks. esim. Sininen Lootus). Ei rasismi tai rasisminvastaisuus koskaan nouse mitenkään keskeiseksi teemaksi Tinteissä, mutta kyllä se useista albumeista löytyy taustalta - jopa tuossa kohutussa Tintti Afrikassa albumissa on mielestäni myös anti-rasistisia teemoja. Harmittavasti en omista kyseistä albumia, niin en voi tarkastaa asiaa. Tintti-albumien muista sankareista Kapteeni Haddock ei ole yhtä nuhteeton kuin väärin kohdeltuja puolustava Tintti (esim. Castafioren korut -albumin romaanit).

Tintti Afrikassa on julkaistu 1931. En jotenkin osaa pitää kovinkaan yllättävänä, että aikakauden rasistiset asenteet heijastuvat myös sarjakuviin. Niin ehdottomasti pitääkin! Taiteen yksi tehtävä on auttaa meitä näkemään selvemmin, mitä olemme ja miten asiat näemme. Tämä on eittämättä usein ristiriidassa, etenkin propagandakoneistojen taiteelle asettaman "oikeiden arvojen välittämis" –tehtävän kanssa. Mielestäni ensinnä mainittu on tärkeämpi. Tämä tosin saattaa johtua myös siitä, etten osaa nähdä propagandaa erityisen arvokkaana vaikka toki myönnän, että esimerkiksi päihdevalistus on paras tapa taistella päihteiden holtitonta käyttöä vastaan. Harmi, että päihdevalistus ei taida olla lähimainkaan tehokkain keino…

Tietysti voi kysyä, koskeeko tämä taiteen tehtävä myös lasten kirjoja. Vastaukseni on: Ehdottomasti koskee, sillä varauksella että lastenkirja käsittelee hankalia teemojaan kriittisesti ja kypsästi.

Tällä asteikolla esimerkiksi Transformers piirrettyjen tapa käsitellä tekniikkaa arvona Turtlesien tapa käsitellä väkivaltaa, on selvästi epäkypsempi kuin Tintti-sarjakuvien tapa käsitellä rasismia. Näin siksi, että Transformers suhtautuu tekniikkaa suunnilleen yhtä varauksettoman myönteisesti kuin Teini-ikäiset ninjamutantit väkivaltaan. Tekniikka tai väkivalta ei edes nouse teemoiksi Transformers- ja Turtles-piirretyissä, koska niille ei ole fiktiossa vaihtoehtoa. Tekniikan tai väkivallan kyseenalaistaminen teoksissa on suorastaan absurdi ajatus.

Tintti sarjakuvien rasismille on vaihtoehto ja juuri tämä tekee sen käsittelystä silmissäni arvokasta. Toisaalta taas se, että rasismi ei ilmene Trasformers tai Turtles piirretyissä, ei ole millään tavalla arvokasta jos ei nyt paheksuttavaakaan. Ylipäänsä se, ettei rasismia käsitellä taiteessa tai keskustelussa millään tavalla, ei taatusti edistä tasa-arvoa - jos nyt ei nyt haittaakaan. Kyllä muutos vaatii sitä, että vääryydet ja vaihtoehdon mahdollisuus nostetaan näkyville, juuri niin kuin Tintti sarjakuvissa Herge tulee tehneeksi – ainakin jossakin määrin.

PItkästä aikaa

Sellaisia merkintoja ja tapahtumia

• Sain päivitettyä ansioluetteloni. Jee. Olinkin ollut aikeissa päivittää sen noin puolen vuoden ajan. Nyt siihen oli niin paljon päivitettävää, että jaksoin nähdä vaivaa. Lisäsin yhden maininnan vakityöpaikasta Satama interactivessa, Lifelike -kirjaan kirjoittamani artikkelin sekä läjän kummallisia lyhenteitä ja sanayhdistelmiä tietotekniikka osioon.
  


• Väsäsin Susj lehteen kannen - tai yritin. Kansikuvaa en saanut, mutta pari ihan kivan näköistä kuvajaista kuitenkin. Joteivät menesi täysin hukkaan julkaisempa täällä. Kliksuttamalla kuvaa saat ruuttuusi korkealaatuisen version (~A4/300 dpi).
  
  
  
  
  
  Huomaathan että isojen kuvien koko on hitusen yli 1 Mt. Avaamiseen mennee tovi jos toinen. Aika ei riittänyt yksityiskohtien hiomiseen. Erityisesti jälkimmäinen kaipaisi jonkin verran käsityötä, jotta se oikeasti näyttäisi hyvältä.
  

Berlin

Vietin uuden vuoden Annin kanssa Berliinissä. Muutamia kuvia:

Juutalaisten muistomerkki

Juutalaisten muistomerkki Hannah Arenth strassella innosti ostamaan Hannah Arenthin Viva Activan (saksaksi).

Toiveikkaasti

Valkoisia valheita?

Liikkeellä

Berlinin julkinenliikenne toimi miellyttävän hyvin - samoin liikkuminen rakennusten sisällä oli miellyttävän helppoa. Ainoastaan U2-metrolinjan poikkeusjärjestylyn tiedottamisessa olisi ollut petraamista.

Pysäkki

Ylös ja alas

Valoja

Yksi ihastuttavimmista ja korneimmista keskinnöistä oli valokaapelista väsätty noin 3-4 metriä korkea pukki. Valokaapelia osattiin käyttää niin tyylikkäästi (ks. Unter den Linden) ja tyylittömästi (ks. Ylivalokaapeloitu unelma?)

Valokaapelipukki ja KaDaWe

Unter den Linden

Ylivalokaapeloitu unelma?

Seiniä

Helsingin metroasemia suunnitellessa voisi ottaa mallia Berliinin metroasemista - ja Peitarin (Vähemmän harmaa arki). Berliinin graffittitiheys yllätti. Jotkut graffitit olivat tyylikkäitä (Eksyksissä?).

Vähemmän harmaa arki

Eksyksissä?

Semi-abstraktia

Täytyy sanoa, että minulla on houkutus pistää pystyyn blogi (semi)abstrakteille valokuville.

Mies

Helsinki-Vantaa

5w4

Menin ja testasin Enneagrammityyppini olen:

En vakuuttunut testin ja teorian tieteellisestä pätevyydestä. Testi sinänsä oli ihan hauska, nopea ja viihdyttävä (siis se pidempi ilmainen testi, lyhyempi oli vähän liiankin nopea). 5w4, eli tyyppi viisi nelos siivellä, on minusta ihan päheä tulos. Arvostan.

Syksyn aikana luettua

Olin henkisesti varautunut siihen, että Microsoftin verkkokilkkeiden (myyttisin lyhenteitä MCMS, SPS2003, WSS, lisäksi MOSS ja lukuisat muut jännittävät lyhenteet CRM:stä ERP:n kolkuttelee oven takana) ja C#:n opiskelu Satama Interactivessa kokopäivätyönä imee energiat itsensä sivistämispyrkimyksiltäni. Yllätyin kun aloin miettimään, mitä olenkaan saanut syksyn aikana luettua – kaikkiaan viisi akateemista teosta tai muuten vain filosofian klassikkoa, pistän ne paremmuus järjestykseen:

• Huizinga, Johan (1937): Leikkivä ihminen


• Russell, Bernard (1952): Filosofiaa joka miehelle.


• Hardt, Michael & Negri, Antonio (2000): Imperiumi.


• Nietzche, Fiedrich (1889): Näin puhui Zarathustra.


• Foucault, Michel (2003): Foucault/Nietzsche. (Kahden artikkelin laajuinen kokoelma Foucault'n artikkeleja laajalla esipuheella.)

Kahden kärkiteoksen järjestys oli kovapala. Päädyin laittamaan pelitutkimuksen klassikon, Huizingan ennen Russellia, koska koen sen tarjonneen omalle ajattelulleni enemmän. Kirjoisin siitä laajahkon puoli-akateemisen analyysin roolipeliblogiin. Näin jälkeen päin ajatellen oli suorastaan häpeä, että luin sen vasta nyt.

Russellin Filosofiaa joka miehelle taas onnistuu olemaan miellyttävän kiihkoton ja ehdottoman ajankohtainen artikkelikokoelma rasismia, ahdasmielisyyttä, dogmaattisuutta ja sotaa vastaan. Teos on täysin eri tasolla kuin Russelin aiempi mielestäni tympeän epäelegantti julistus kristinuskoa vastaan "Miksi en ole kristitty".

Viimeisimmät kolme oli myös hankala pistää järjestykseen. Yhteistä niille on, että en onnistuivat enemmin hämmentämään minua kuin selventämään ajatuksiani, joskin näistä Imperiumissa oli hämmentävän tavaran ohessa paljon oudolla tavalla vaikuttavaa materiaalia, jota en täysin ymmärrä, mutta joka varmasti vaikuttaa jollain tavalla ajatteluuni. Kaikkia teoksia yhdisti myös se, että ne eivät täysin auenneet yhdellä lukemalla ja että tulen luultavasti lukemaan ne jossain vaiheessa uudestaan.

Joka tapauksessa lukemisen arvoisia kirjoja kaikki.