Menin ja testasin Enneagrammityyppini olen:
Olin henkisesti varautunut siihen, että Microsoftin verkkokilkkeiden (myyttisin lyhenteitä MCMS, SPS2003, WSS, lisäksi MOSS ja lukuisat muut jännittävät lyhenteet CRM:stä ERP:n kolkuttelee oven takana) ja C#:n opiskelu Satama Interactivessa kokopäivätyönä imee energiat itsensä sivistämispyrkimyksiltäni. Yllätyin kun aloin miettimään, mitä olenkaan saanut syksyn aikana luettua – kaikkiaan viisi akateemista teosta tai muuten vain filosofian klassikkoa, pistän ne paremmuus järjestykseen:
Teemu Mäen kuratoima näyttely Be your enemy oli varsin puhutteleva. Kävin katsomassa sen tänään Annin kanssa Vantaan taidemuseossa. Näyttely koostui kokoelmasta suomalaisten ja venäläisten nuorten tekemiä triptyykkejä, joista ensimmäinen kuvasti tekijän ideaaliminää tai jotain tärkeää asiaa, toinen sitä, mitä hän oli tällä hetkellä ja kolmas hänen antagonistia; jotain sellaista, miksi tekijä ei halunnut tulla tai mitä hän ei halunnut kohdata.
Silmiinpistävintä oli huomata, kuinka yksilökeskeisiä arvoja triptyykit edustivat. Ihanteet heijastelivat tyypillisesti vahvuutta, menestymistä, vapautta, boheemia elämän asennetta ja/tai uskallusta erottua joukosta. Nuorten pelkojen ja inhojen puolelta löytyi usein auktoriteetit, (väkivaltaan) alistuminen, toisten armoilla eläminen ja pinnallisuus.
Yhdessäkään teoksessa ihanneminää ei nähty onnellisena osana jotain yhteisöä – tai ylipäänsä osana jotain. Yhteenkuuluvuus ja yhteisö nähtiin – sikäli kuin niitä ylipäänsä käsiteltiin – väkinäisenä perheväkivallan teeman kautta tai destruktiiviseen systeemiin alistumisena pinnallisen bisnesmiehen tai natsismin metaforien kautta. Edelleen, hieman yllättäen onnellisuutta tai elämän pienistä asioista nauttimista ei löytynyt kuin parista teoksesta.
Teemu Mäen oman teoksen antagonisti asettuu varsin hyvin linjaa muiden triptyykkien kanssa. Sitä vastoin Mäen ideaalien puolen syvällisyyden ja henkisen herkkyyden kaipuuta ei löytynyt kuin yhdestä tai kahdesta muusta triptyykistä.
Näyttelyn jälkeen jäin miettimään millaisen triptyykin olisin itse tehnyt. Tässä suunnitelmani:
Antagonisti: Harmaa pölyinen ja hämärä huone. Läjä kirjoja pöydällä. Ei kirjahyllyä, ei ikkunaa. Vain vaalean harmaat seinät. Kelmeä, alaston hehkulamppu katossa. Tietokone ja minä selkä kyyryssä sen ääressä.
Nyt: Seison syksyisellä kadulla, illalla sateessa. Tai ehkä olen kävelemässä. Valot värjäävät asvaltin kauniin värilliseksi. Sade tekee muuten vilkkaasta kadusta asteen rauhallisemman ja vähemmän kiireisen.
Ideaali: Esitelmöin jostain innostuneen näköisenä – jossain epäpaikassa tai vähintään jollain tavalla epätodellisessa. Paikka on enimmäkseen kirkas ja valkoinen. Ihmiset ovat todellisia.
Sain Ekotallaaja-testin tulokseksi 5,4. Muutaman kysymyksen kohdalla hieman emmin miten vastaisin. Aika helposti ekologinen jalanjälkeni näkyy kohdallani nousevan 6,4 hehtaariin eli hieman yli suomalaisten keskiarvon 6,3.
Testin jälkeen jäin miettimään, mitä Ekotallaajasta löytyvästä väitteestä "maapallolla on laskettu olevan 1,8 ha/asukas ekologisesti tuottavaa maapinta-alaa" suoraan seuraa. Lasketaanpa: Maapallon kokonaispinta-ala on 510 065 284,702 km2. Vuonna 2005 väkiluku oli 6 453 628 000. Näin ollen jokaista asukasta kohden on noin 0.07903 km2/ihminen eli 7,903 ha/ihminen. Näin ollen 21% maapinta-alasta ja 77% maapallon kokonaispinta-alasta olisi ekologisesti tuottamatonta hukka-alaa - mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan.
Aika paljon joka tapauksessa, sanoisin. Tätä taustaa vasten tuntuu entistä järkevämmältä miettiä, miten esimerkiksi aavikot saisi tehokkaasti valjastettua energian tuotantoon ja miten merivedestä saisi hieman pienemmillä kustannuksilla juomakelpoista vettä - tai edes viljelyksille kelpaavaa.
Tematiikan toista puolta valottaa Kaarina Tonteri tänään HS:n mielipidesivuilla valitellessaan, että edes testin optimivalinnoillakaan maapallo ei pelastu. Kun näyttäisi siltä, että kestävä ekologinen elintapa vaatii suuria uhrauksia, niin pitäisi varmaakin investoida entistä enemmän tehokkaampaan ja ympäristöä vähemmän kuluttavaan teknologiaan ja infrastruktuuriin. En tarkoita, etteikö kuluttajien valinnoilla olisi merkitystä vaan, että teknologisilla ratkaisuilla on usein suhteessa enemmän merkitystä (esim. lämpöpumppulla).
En jaksa uskoa, että ihmiset noin keskimäärin haluavat tinkiä ja kykenevät tinkimään elintottumuksistaan kovinkaan merkittävissä määrin, jos se edellyttää suuri uhrauksia elämisen laadussa. Paitsi jos ympäristön suojelu olisi uskonto. Tarkoitan, että ihmiset ovat valmiita tekemään uskon totuuksien nimissä käsittämättömiä uhrauksia - valitettavan usein enemmin pahassa kuin hyvässä. Surullisena esimerkkinä tästä toimii Nigaraguan vast'ikään säätämä ja katolisen kirkon ahkerasti lobbaama kaikissa tapauksissa abortin kieltävä laki (HS 28.10.2005).
Urban dictonary määrittelee blarpin seuraavasti: The blarp is the act of deficating in a bathtub. Trainer's Housen määritelmä on business live-action role-playing game. (No joo. Myönnetään nimi on vähän korni, ainakin minun korvaani.)
Kaksi kuukautta sitten olisin varmasti hymähdellyt huvittuneena, jos joku olisi kertonut, että tulen täysin vapaaehtoisesti tyrkyttämään itseäni mukaan postmodernin ajan sofistin, Jari Sarasvuon tilaamaan ja pitkälti myös johtamaan projektiin.
En voi väittää, että olisin edelleenkään suuri Sarasvuo-fani, mutta amatööripelisuunnittelijana täytyy sanoa, että blarpissa piilee suuria mahdollisuuksia, kunhan siitä ensin hioo suuren määrän roskaa ja turhaa pois. Saravuon itse visioimassa muodossa se tuskin toimii. Ja olen tällä hetkellä suurella todennäköisyydellä mukana projektissa pitkälti siksi, että sanoin sen Sarasvuolle melko suoraan.
Maantaina Sataman Interactiven Trainer's Houselta tilaamassa Superseminaarissa Sarasvuo maalaili (retorisesti oikein kauniisti) visiotaan blarpista, keskiviikkona sain kritiikkini hiottua loppulliseen muotoon ja lähetin sen Sarasvuolle ja Henkka Hypposelle (joka on nykyisin töissä TH:ssa). Torstaina puoli kahdeksan maissa kuuntelin vastaajaviestin, jossa Sarasvuo kutsui minut aamupalalle klo 7.00 (hc!) Trainer's Houseen oman tiiminsa ja muutamien Satamalaisten kanssa. Kello 15 huomasin istuvani neukkarissa palverissa, jossa pohdittiin projektin jatkoa.
Näin se elämä heittelee.
Eilen bussin 55 päättärillä hieman jälkeeni bussiin nousi tummaihoinen pikkupoika. Poika kysyi bussikuskilta, "Onks' tämä viisvitonen?" Bussikuski syötti poikarukalle pajunköyttä. "Ei kun sata." "Mitä?" "Sataviisvitonen."
Seuraavaa paria repliikkiä en kuullut. Tämän jälkeen kuski kertoi, että bussi menee Tampereelle - vieläpä Turun kautta, ja uteli halusiko poika mennä Tampereelle.
Luulen, että kuski tämän kaiken ohessa kyllä vakuutteli huijaavansa ja puijaavansa. Jäin miettimään tunsikohan kuski pojan. Äänensävy oli kuitenkin (petollisen) hyväntahtoinen. Tuttavallista kiusoittelua, vääränlaista halua olla nokkela vai rasismia? Kyllähän se aikuisesta varmasti tuntuu täysin päättömältä väittää että paikallisliikenteen bussi kulkee Turun kautta Tampereelle. Ja niin edelleen.
Seuraavalla pysäkillä poika joka tapauksessa jäi pois. Paheksun tahditonta pajunköyden syöttämistä oli motiivi sitten tuttavallinen kiusoittelu, pikkuhauska nokkeluus, rasimi - tai jotain vallan muuta.
Kävin eilen katsomassa työporukan kanssa Jadesoturin. En erityisemmin pitänyt. Elokuvan teema, menneen taaksejättäminen ja elämän jatkaminen pettymysten jälkeen, on kyllä ajankohtainen ja kiinnostava. Elokuvassa oli siten potenttiaalia, mutta lopputulos oli jäykkä, hidassoutuinen ja - kauniisti sanoen naiivi.
Dialogi oli kökköä, roolihenkilöt jäivät varsin ohuiksi ja kung-fu:ta oli aivan liian vähän suhteessa melodraamaattiseen höpöhöpöön - näyttävistä koreografioista ei ollut pelastamaan kokonaisuutta. Kammottavinta elokuvassa oli yritys maustaa Kalevalaa itämaisella mystiikalla. Myötähäpeä sentään esti nukahtamasta elokuvan lukuisien turhien, rautalangan nielleiden dialogien aikana.
Epäilen, että elokuvan kiinnostavin puoli oli eksynyt siihen täysin vahingossa: Ajatus demonisesti seppä Ilmarisen poikaa piinaavasta menneisyydestä, joka hänen täytyi jättää taakseen voittaakseen demoninsa, heijastelee ihastuttavalla tavalla vallitsevia asenteinta, ajattelutapoja - ja mahdottomuuksia.
Hyvä elämä virtaa; se on jatkuvaa määrätietoista vaeltamista eteenpäin. Menneisyyteen ei sovi jäädä - sitä ei saa kaivata. Juurettomuus on pop - sitä kai menneisyyden jatkuva taaksejättäminen tarkoittaa käytännössä. Samaan aikaan, kun juurettomuus on arvo sisänsä, on myös tärkeää säilyttää oma identiteeti - siis olla muuttumatta; olla ainakin muuttamatta kuvaa itsestään. Yhtälö on mahdoton ja tämän yhtälön mahdottomuutta elokuva onnistuu raapaisemaan. Joskus on muututtava. Tai jäätävätä paikalleen, kiinni eiliseen, juurruttava.
Harmi, että tämän teeman käsittely jää varsin alkeelliselle tasolle. Jadesoturi onnistuu sanomaan, että juurettomuus on enemmän pop kuin vahva, muuttomaton minä. Se on vähän. Jäänkin odottamaan elokuvaa, jossa juurettomuuden ja vahvan identiteetin ihanteiden välistä jännitettä käsitellään kriittisellä ja tuoreella tavalla.
Kuvittele mustaan huppariin päänsä haudannut 10-vuotias istumassa bussin toiseksi viimeisellä penkillä pilaamassa kuuloaan. Huulet tuimasti viivana, ehkä hieman alaspäin vääntyneinä. Silmillä hieman pelokas mutta enimmäkseen uhmakas tuijotus. Kädet puuskassa. Aloin miettimään olikohan hänellä hyvä syy istua elämän kaltoinkohteleman näköisenä - ikään kuin olisi itsestään selvää, että alakuloon ja uhmakkuuteen on oltava hyvä syy. Ongelmia kotona, yksinäisyys tai minimissään murrosiän hormonit. Ei kai kukaan voi olla syyttä pahantuulinen. Ikään kuin itse käsitteeseen olisi liimautunut pakottava tarve nähdä syy pahantuulen taustalla.
Oli hämmentävää huomata, että teki melkein mieli vihjata tyypille, että hän ehkä kuunteli musiikkia liian kovalla. Onneksi vain melkein. Vielä hämmentävämpää on, etten oikeastaan muista tapahtuiko tämä eilen vai tänään.
Tänään metrossa vastapäätäni istui äiti teini-ikäisen tyttärensä kanssa ja näytti hitusen onnettomalta ikään kuin olisi halunnut sanoa jotain. Aikaisemmin: Äiti oli juuri avaamaisillaan Metro-lehteä, kun tytär nappasin sen itselleen sanaakaan sanomatta ja alkoi nyrpeän näköisenä lukea sitä. Äiti yritti vilkuilla lehteä sen minkä pystyi. Jotenkin minulla jäi sellainen tuntu, ettei tytär oikein edes tajunnut käyttäytyneensä töykeästi - eikä ehkä äitikään. Olihan töykeä ja nyrpeä käytös täysin kontekstiinsa sopimatonta: Äiti oli juuri hankkinut tyttärelleen tanssimaton - vai miksi sellaista tanssipelien pelaamiseen tarkoitettua pelihilavitkutinta nyt taas kutsutaankaan. Tyttärellä olisi ollut hyvä syy olla innostunut uudesta lelusta ja äidillä siksi, että hän oli juuri ostanut tyttärelleen jotain, mitä tämä on pitkään halunnut. Olisi ollut.
Harmillisen vaikeaa sitä on olla hyvästä syystä hyvällä päällä ja elämäänsä tyytyväinen. Tarkoitan, että yleensä hyvätuulisuus ja tyytyväisyys yllättää silloin kun sitä vähiten osaisi odottaa.
Erehdyin pari kolme vuotta sitten poimimaan mukaani Filosofian laitoksen toisen kerroksen portaiden vieruspöydällä lojuneen S. Kingin kirjan Mardrömmar. Ajattelin, että voisin yrittää petrata hieman onnetonta ruotsinkielen taitoani lukemalla pokkaritiiliskiven verran turhanpäiväistä hömppäkauhua.
(Entisen anatomien laitoksen jyhkeät ja ylevät sisätilat saavat helposti kuvittelemaan liikoja omalta yleissivistyksen halulta.)
Sainkin luettua bussimatkan aikana ensimmäiset kymmenen sivua - tai jotain siihen suuntaan. Parin seuraavan bussinmatkan ajan kirja taisi kulkea vielä mukana, mutta jokin muu kirja vei voiton. Todennäköisesti Platonin teokset IV tai I. Muistelen silloin lueskelleeni Platonia.
Aluksi piilottelin kirjaa häpeissäni jossain kaapin pohjalla. Häpeissäni siksi, että joku oli jalosti vapauttanut kirjan Bookcrossing-ideologian mukaisesti - ja nyt kirja lojui onnettomasti vangittuna huoneeni nurkassa. Sittemmin kirja koki ylennyksen kaapin pohjalta keskelle hyllyä fiktio: Aho-Row.
Tänään pari kolme vuotta kohtalokasta kirjan haltuunottopäivää myöhemmin vapautin kirjan Asemantunnelin lehtitelineelle, jonkin luetun ilmaisjakelulehden vierelle. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kirja oli siirtynyt samaisen ilmaisjakelulehden päälle. Eipä tullut mieleeni, että mukavampi sitä on toisen painotuotteen päällä maata kuin kylmällä metalliritilällä. Onneksi joku toinen oli tajunnut tämän.
Päätin, että nyt on hyvä hetki vaihtaa ilmettä ja tyyliä. Alkaa kirjoittamaan lyhyemmin ja arkisemmin ilman edellisen blogin tekstien painolastia. Saa nähdä miten pysyn päätöksessä olla arkisempi ja tiiviimpi, pitkien perusteellisten argumenttien rustaaminen on veressä - luulen niin.
Tai jos nyt ihan suoraan sanotaan: ehkäpä haluan vain soluttautua tylsistyneistöön - tai sulautua. Miten se nyt pitäisi ajatella.
Ainakin tänään kuulun ehdottomasti tylsistyneistöön. Mieltä kalvaa inspraation kaipuu ja vaivaa sen puute. Ei tee mieli puhua. Eikä oikeastan olla puhumattakaan. On vain hyvin vähän sanottavaa kenellekään - merkitsevää sanottavaa. Jos oikein haluaisin, kai voisin höpötellä tyhjän päiväisyyksiä.
Nämä eivät varsinaisesti ole tylsistyneistön omimpia ominaisuuksia, arkisuuden kaipuu ja abstraktin pitkäveteisyyden pelko ovat.
