Syksyn aikana luettua

Olin henkisesti varautunut siihen, että Microsoftin verkkokilkkeiden (myyttisin lyhenteitä MCMS, SPS2003, WSS, lisäksi MOSS ja lukuisat muut jännittävät lyhenteet CRM:stä ERP:n kolkuttelee oven takana) ja C#:n opiskelu Satama Interactivessa kokopäivätyönä imee energiat itsensä sivistämispyrkimyksiltäni. Yllätyin kun aloin miettimään, mitä olenkaan saanut syksyn aikana luettua – kaikkiaan viisi akateemista teosta tai muuten vain filosofian klassikkoa, pistän ne paremmuus järjestykseen:

• Huizinga, Johan (1937): Leikkivä ihminen


• Russell, Bernard (1952): Filosofiaa joka miehelle.


• Hardt, Michael & Negri, Antonio (2000): Imperiumi.


• Nietzche, Fiedrich (1889): Näin puhui Zarathustra.


• Foucault, Michel (2003): Foucault/Nietzsche. (Kahden artikkelin laajuinen kokoelma Foucault'n artikkeleja laajalla esipuheella.)

Kahden kärkiteoksen järjestys oli kovapala. Päädyin laittamaan pelitutkimuksen klassikon, Huizingan ennen Russellia, koska koen sen tarjonneen omalle ajattelulleni enemmän. Kirjoisin siitä laajahkon puoli-akateemisen analyysin roolipeliblogiin. Näin jälkeen päin ajatellen oli suorastaan häpeä, että luin sen vasta nyt.

Russellin Filosofiaa joka miehelle taas onnistuu olemaan miellyttävän kiihkoton ja ehdottoman ajankohtainen artikkelikokoelma rasismia, ahdasmielisyyttä, dogmaattisuutta ja sotaa vastaan. Teos on täysin eri tasolla kuin Russelin aiempi mielestäni tympeän epäelegantti julistus kristinuskoa vastaan "Miksi en ole kristitty".

Viimeisimmät kolme oli myös hankala pistää järjestykseen. Yhteistä niille on, että en onnistuivat enemmin hämmentämään minua kuin selventämään ajatuksiani, joskin näistä Imperiumissa oli hämmentävän tavaran ohessa paljon oudolla tavalla vaikuttavaa materiaalia, jota en täysin ymmärrä, mutta joka varmasti vaikuttaa jollain tavalla ajatteluuni. Kaikkia teoksia yhdisti myös se, että ne eivät täysin auenneet yhdellä lukemalla ja että tulen luultavasti lukemaan ne jossain vaiheessa uudestaan.

Joka tapauksessa lukemisen arvoisia kirjoja kaikki.

Ihanteita ja antagonisteja

Teemu Mäen kuratoima näyttely Be your enemy oli varsin puhutteleva. Kävin katsomassa sen tänään Annin kanssa Vantaan taidemuseossa. Näyttely koostui kokoelmasta suomalaisten ja venäläisten nuorten tekemiä triptyykkejä, joista ensimmäinen kuvasti tekijän ideaaliminää tai jotain tärkeää asiaa, toinen sitä, mitä hän oli tällä hetkellä ja kolmas hänen antagonistia; jotain sellaista, miksi tekijä ei halunnut tulla tai mitä hän ei halunnut kohdata.

Silmiinpistävintä oli huomata, kuinka yksilökeskeisiä arvoja triptyykit edustivat. Ihanteet heijastelivat tyypillisesti vahvuutta, menestymistä, vapautta, boheemia elämän asennetta ja/tai uskallusta erottua joukosta. Nuorten pelkojen ja inhojen puolelta löytyi usein auktoriteetit, (väkivaltaan) alistuminen, toisten armoilla eläminen ja pinnallisuus.

Yhdessäkään teoksessa ihanneminää ei nähty onnellisena osana jotain yhteisöä – tai ylipäänsä osana jotain. Yhteenkuuluvuus ja yhteisö nähtiin – sikäli kuin niitä ylipäänsä käsiteltiin – väkinäisenä perheväkivallan teeman kautta tai destruktiiviseen systeemiin alistumisena pinnallisen bisnesmiehen tai natsismin metaforien kautta. Edelleen, hieman yllättäen onnellisuutta tai elämän pienistä asioista nauttimista ei löytynyt kuin parista teoksesta.

Teemu Mäen oman teoksen antagonisti asettuu varsin hyvin linjaa muiden triptyykkien kanssa. Sitä vastoin Mäen ideaalien puolen syvällisyyden ja henkisen herkkyyden kaipuuta ei löytynyt kuin yhdestä tai kahdesta muusta triptyykistä.

Näyttelyn jälkeen jäin miettimään millaisen triptyykin olisin itse tehnyt. Tässä suunnitelmani:

Antagonisti: Harmaa pölyinen ja hämärä huone. Läjä kirjoja pöydällä. Ei kirjahyllyä, ei ikkunaa. Vain vaalean harmaat seinät. Kelmeä, alaston hehkulamppu katossa. Tietokone ja minä selkä kyyryssä sen ääressä.

Nyt: Seison syksyisellä kadulla, illalla sateessa. Tai ehkä olen kävelemässä. Valot värjäävät asvaltin kauniin värilliseksi. Sade tekee muuten vilkkaasta kadusta asteen rauhallisemman ja vähemmän kiireisen.

Ideaali: Esitelmöin jostain innostuneen näköisenä – jossain epäpaikassa tai vähintään jollain tavalla epätodellisessa. Paikka on enimmäkseen kirkas ja valkoinen. Ihmiset ovat todellisia.