Berlin

Vietin uuden vuoden Annin kanssa Berliinissä. Muutamia kuvia:

Juutalaisten muistomerkki

Juutalaisten muistomerkki Hannah Arenth strassella innosti ostamaan Hannah Arenthin Viva Activan (saksaksi).

Toiveikkaasti

Valkoisia valheita?

Liikkeellä

Berlinin julkinenliikenne toimi miellyttävän hyvin - samoin liikkuminen rakennusten sisällä oli miellyttävän helppoa. Ainoastaan U2-metrolinjan poikkeusjärjestylyn tiedottamisessa olisi ollut petraamista.

Pysäkki

Ylös ja alas

Valoja

Yksi ihastuttavimmista ja korneimmista keskinnöistä oli valokaapelista väsätty noin 3-4 metriä korkea pukki. Valokaapelia osattiin käyttää niin tyylikkäästi (ks. Unter den Linden) ja tyylittömästi (ks. Ylivalokaapeloitu unelma?)

Valokaapelipukki ja KaDaWe

Unter den Linden

Ylivalokaapeloitu unelma?

Seiniä

Helsingin metroasemia suunnitellessa voisi ottaa mallia Berliinin metroasemista - ja Peitarin (Vähemmän harmaa arki). Berliinin graffittitiheys yllätti. Jotkut graffitit olivat tyylikkäitä (Eksyksissä?).

Vähemmän harmaa arki

Eksyksissä?

Semi-abstraktia

Täytyy sanoa, että minulla on houkutus pistää pystyyn blogi (semi)abstrakteille valokuville.

Mies

Helsinki-Vantaa

Syksyn aikana luettua

Olin henkisesti varautunut siihen, että Microsoftin verkkokilkkeiden (myyttisin lyhenteitä MCMS, SPS2003, WSS, lisäksi MOSS ja lukuisat muut jännittävät lyhenteet CRM:stä ERP:n kolkuttelee oven takana) ja C#:n opiskelu Satama Interactivessa kokopäivätyönä imee energiat itsensä sivistämispyrkimyksiltäni. Yllätyin kun aloin miettimään, mitä olenkaan saanut syksyn aikana luettua – kaikkiaan viisi akateemista teosta tai muuten vain filosofian klassikkoa, pistän ne paremmuus järjestykseen:

• Huizinga, Johan (1937): Leikkivä ihminen


• Russell, Bernard (1952): Filosofiaa joka miehelle.


• Hardt, Michael & Negri, Antonio (2000): Imperiumi.


• Nietzche, Fiedrich (1889): Näin puhui Zarathustra.


• Foucault, Michel (2003): Foucault/Nietzsche. (Kahden artikkelin laajuinen kokoelma Foucault'n artikkeleja laajalla esipuheella.)

Kahden kärkiteoksen järjestys oli kovapala. Päädyin laittamaan pelitutkimuksen klassikon, Huizingan ennen Russellia, koska koen sen tarjonneen omalle ajattelulleni enemmän. Kirjoisin siitä laajahkon puoli-akateemisen analyysin roolipeliblogiin. Näin jälkeen päin ajatellen oli suorastaan häpeä, että luin sen vasta nyt.

Russellin Filosofiaa joka miehelle taas onnistuu olemaan miellyttävän kiihkoton ja ehdottoman ajankohtainen artikkelikokoelma rasismia, ahdasmielisyyttä, dogmaattisuutta ja sotaa vastaan. Teos on täysin eri tasolla kuin Russelin aiempi mielestäni tympeän epäelegantti julistus kristinuskoa vastaan "Miksi en ole kristitty".

Viimeisimmät kolme oli myös hankala pistää järjestykseen. Yhteistä niille on, että en onnistuivat enemmin hämmentämään minua kuin selventämään ajatuksiani, joskin näistä Imperiumissa oli hämmentävän tavaran ohessa paljon oudolla tavalla vaikuttavaa materiaalia, jota en täysin ymmärrä, mutta joka varmasti vaikuttaa jollain tavalla ajatteluuni. Kaikkia teoksia yhdisti myös se, että ne eivät täysin auenneet yhdellä lukemalla ja että tulen luultavasti lukemaan ne jossain vaiheessa uudestaan.

Joka tapauksessa lukemisen arvoisia kirjoja kaikki.

Ihanteita ja antagonisteja

Teemu Mäen kuratoima näyttely Be your enemy oli varsin puhutteleva. Kävin katsomassa sen tänään Annin kanssa Vantaan taidemuseossa. Näyttely koostui kokoelmasta suomalaisten ja venäläisten nuorten tekemiä triptyykkejä, joista ensimmäinen kuvasti tekijän ideaaliminää tai jotain tärkeää asiaa, toinen sitä, mitä hän oli tällä hetkellä ja kolmas hänen antagonistia; jotain sellaista, miksi tekijä ei halunnut tulla tai mitä hän ei halunnut kohdata.

Silmiinpistävintä oli huomata, kuinka yksilökeskeisiä arvoja triptyykit edustivat. Ihanteet heijastelivat tyypillisesti vahvuutta, menestymistä, vapautta, boheemia elämän asennetta ja/tai uskallusta erottua joukosta. Nuorten pelkojen ja inhojen puolelta löytyi usein auktoriteetit, (väkivaltaan) alistuminen, toisten armoilla eläminen ja pinnallisuus.

Yhdessäkään teoksessa ihanneminää ei nähty onnellisena osana jotain yhteisöä – tai ylipäänsä osana jotain. Yhteenkuuluvuus ja yhteisö nähtiin – sikäli kuin niitä ylipäänsä käsiteltiin – väkinäisenä perheväkivallan teeman kautta tai destruktiiviseen systeemiin alistumisena pinnallisen bisnesmiehen tai natsismin metaforien kautta. Edelleen, hieman yllättäen onnellisuutta tai elämän pienistä asioista nauttimista ei löytynyt kuin parista teoksesta.

Teemu Mäen oman teoksen antagonisti asettuu varsin hyvin linjaa muiden triptyykkien kanssa. Sitä vastoin Mäen ideaalien puolen syvällisyyden ja henkisen herkkyyden kaipuuta ei löytynyt kuin yhdestä tai kahdesta muusta triptyykistä.

Näyttelyn jälkeen jäin miettimään millaisen triptyykin olisin itse tehnyt. Tässä suunnitelmani:

Antagonisti: Harmaa pölyinen ja hämärä huone. Läjä kirjoja pöydällä. Ei kirjahyllyä, ei ikkunaa. Vain vaalean harmaat seinät. Kelmeä, alaston hehkulamppu katossa. Tietokone ja minä selkä kyyryssä sen ääressä.

Nyt: Seison syksyisellä kadulla, illalla sateessa. Tai ehkä olen kävelemässä. Valot värjäävät asvaltin kauniin värilliseksi. Sade tekee muuten vilkkaasta kadusta asteen rauhallisemman ja vähemmän kiireisen.

Ideaali: Esitelmöin jostain innostuneen näköisenä – jossain epäpaikassa tai vähintään jollain tavalla epätodellisessa. Paikka on enimmäkseen kirkas ja valkoinen. Ihmiset ovat todellisia.

BLARP

Urban dictonary määrittelee blarpin seuraavasti: The blarp is the act of deficating in a bathtub. Trainer's Housen määritelmä on business live-action role-playing game. (No joo. Myönnetään nimi on vähän korni, ainakin minun korvaani.)

Kaksi kuukautta sitten olisin varmasti hymähdellyt huvittuneena, jos joku olisi kertonut, että tulen täysin vapaaehtoisesti tyrkyttämään itseäni mukaan postmodernin ajan sofistin, Jari Sarasvuon tilaamaan ja pitkälti myös johtamaan projektiin.

En voi väittää, että olisin edelleenkään suuri Sarasvuo-fani, mutta amatööripelisuunnittelijana täytyy sanoa, että blarpissa piilee suuria mahdollisuuksia, kunhan siitä ensin hioo suuren määrän roskaa ja turhaa pois. Saravuon itse visioimassa muodossa se tuskin toimii. Ja olen tällä hetkellä suurella todennäköisyydellä mukana projektissa pitkälti siksi, että sanoin sen Sarasvuolle melko suoraan.

Maantaina Sataman Interactiven Trainer's Houselta tilaamassa Superseminaarissa Sarasvuo maalaili (retorisesti oikein kauniisti) visiotaan blarpista, keskiviikkona sain kritiikkini hiottua loppulliseen muotoon ja lähetin sen Sarasvuolle ja Henkka Hypposelle (joka on nykyisin töissä TH:ssa). Torstaina puoli kahdeksan maissa kuuntelin vastaajaviestin, jossa Sarasvuo kutsui minut aamupalalle klo 7.00 (hc!) Trainer's Houseen oman tiiminsa ja muutamien Satamalaisten kanssa. Kello 15 huomasin istuvani neukkarissa palverissa, jossa pohdittiin projektin jatkoa.

Näin se elämä heittelee.

Parin kolmen vuoden vankeus

Erehdyin pari kolme vuotta sitten poimimaan mukaani Filosofian laitoksen toisen kerroksen portaiden vieruspöydällä lojuneen S. Kingin kirjan Mardrömmar. Ajattelin, että voisin yrittää petrata hieman onnetonta ruotsinkielen taitoani lukemalla pokkaritiiliskiven verran turhanpäiväistä hömppäkauhua.

(Entisen anatomien laitoksen jyhkeät ja ylevät sisätilat saavat helposti kuvittelemaan liikoja omalta yleissivistyksen halulta.)

Sainkin luettua bussimatkan aikana ensimmäiset kymmenen sivua - tai jotain siihen suuntaan. Parin seuraavan bussinmatkan ajan kirja taisi kulkea vielä mukana, mutta jokin muu kirja vei voiton. Todennäköisesti Platonin teokset IV tai I. Muistelen silloin lueskelleeni Platonia.

Aluksi piilottelin kirjaa häpeissäni jossain kaapin pohjalla. Häpeissäni siksi, että joku oli jalosti vapauttanut kirjan Bookcrossing-ideologian mukaisesti - ja nyt kirja lojui onnettomasti vangittuna huoneeni nurkassa. Sittemmin kirja koki ylennyksen kaapin pohjalta keskelle hyllyä fiktio: Aho-Row.

Tänään pari kolme vuotta kohtalokasta kirjan haltuunottopäivää myöhemmin vapautin kirjan Asemantunnelin lehtitelineelle, jonkin luetun ilmaisjakelulehden vierelle. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kirja oli siirtynyt samaisen ilmaisjakelulehden päälle. Eipä tullut mieleeni, että mukavampi sitä on toisen painotuotteen päällä maata kuin kylmällä metalliritilällä. Onneksi joku toinen oli tajunnut tämän.

Tylsistyneistö

Päätin, että nyt on hyvä hetki vaihtaa ilmettä ja tyyliä. Alkaa kirjoittamaan lyhyemmin ja arkisemmin ilman edellisen blogin tekstien painolastia. Saa nähdä miten pysyn päätöksessä olla arkisempi ja tiiviimpi, pitkien perusteellisten argumenttien rustaaminen on veressä - luulen niin.

Tai jos nyt ihan suoraan sanotaan: ehkäpä haluan vain soluttautua tylsistyneistöön - tai sulautua. Miten se nyt pitäisi ajatella.

Ainakin tänään kuulun ehdottomasti tylsistyneistöön. Mieltä kalvaa inspraation kaipuu ja vaivaa sen puute. Ei tee mieli puhua. Eikä oikeastan olla puhumattakaan. On vain hyvin vähän sanottavaa kenellekään - merkitsevää sanottavaa. Jos oikein haluaisin, kai voisin höpötellä tyhjän päiväisyyksiä.

Nämä eivät varsinaisesti ole tylsistyneistön omimpia ominaisuuksia, arkisuuden kaipuu ja abstraktin pitkäveteisyyden pelko ovat.