Tinttikö rasisti?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään (13.7.) sekä kulttuurisivuilla että ulkomaansivuilla, että Tintti-sarjakuva on rasistinen. Ulkomaansivujen uutinen mielestäni parempi kuin kulttuurisivujen, mutta se lienee sivuseikka. BBC:n web-sivujen uutinen on parempi kuin molemmat yhteensä http://news.bbc.co.uk/2/hi/entertainment/6294670.stm.

Myönnän kyllä, että ensimmäiset Tintit (Tintti neuvostojen maassa, Tintti Afrikassa ja Tintti Amerikassa) ovat joiltain osin hieman rasistisia. Ja jos nyt ollaan tarkkoja, kyllä koko kohun näyttäisi synnyttäneen mielestäni eniten rasistisia viittauksia sisältävä Tintti Afrikassa (englanniksi Tintin in Congo). Helsingin Sanomien jutuista jäi kyllä nopeasti lukien maku, että Tintti-sarjakuvat olisivat ylipäänsä rasistisia, mikä ei taatusti pidä paikkaansa.

Tintti-albumien pahikset ovat kieltämättä usein rasistisia, mutta se tarkoittaa vain, että Tintti kaiken muun ohessa taistelee rotusortoa vastaan (ks. esim. Sininen Lootus). Ei rasismi tai rasisminvastaisuus koskaan nouse mitenkään keskeiseksi teemaksi Tinteissä, mutta kyllä se useista albumeista löytyy taustalta - jopa tuossa kohutussa Tintti Afrikassa albumissa on mielestäni myös anti-rasistisia teemoja. Harmittavasti en omista kyseistä albumia, niin en voi tarkastaa asiaa. Tintti-albumien muista sankareista Kapteeni Haddock ei ole yhtä nuhteeton kuin väärin kohdeltuja puolustava Tintti (esim. Castafioren korut -albumin romaanit).

Tintti Afrikassa on julkaistu 1931. En jotenkin osaa pitää kovinkaan yllättävänä, että aikakauden rasistiset asenteet heijastuvat myös sarjakuviin. Niin ehdottomasti pitääkin! Taiteen yksi tehtävä on auttaa meitä näkemään selvemmin, mitä olemme ja miten asiat näemme. Tämä on eittämättä usein ristiriidassa, etenkin propagandakoneistojen taiteelle asettaman "oikeiden arvojen välittämis" –tehtävän kanssa. Mielestäni ensinnä mainittu on tärkeämpi. Tämä tosin saattaa johtua myös siitä, etten osaa nähdä propagandaa erityisen arvokkaana vaikka toki myönnän, että esimerkiksi päihdevalistus on paras tapa taistella päihteiden holtitonta käyttöä vastaan. Harmi, että päihdevalistus ei taida olla lähimainkaan tehokkain keino…

Tietysti voi kysyä, koskeeko tämä taiteen tehtävä myös lasten kirjoja. Vastaukseni on: Ehdottomasti koskee, sillä varauksella että lastenkirja käsittelee hankalia teemojaan kriittisesti ja kypsästi.

Tällä asteikolla esimerkiksi Transformers piirrettyjen tapa käsitellä tekniikkaa arvona Turtlesien tapa käsitellä väkivaltaa, on selvästi epäkypsempi kuin Tintti-sarjakuvien tapa käsitellä rasismia. Näin siksi, että Transformers suhtautuu tekniikkaa suunnilleen yhtä varauksettoman myönteisesti kuin Teini-ikäiset ninjamutantit väkivaltaan. Tekniikka tai väkivalta ei edes nouse teemoiksi Transformers- ja Turtles-piirretyissä, koska niille ei ole fiktiossa vaihtoehtoa. Tekniikan tai väkivallan kyseenalaistaminen teoksissa on suorastaan absurdi ajatus.

Tintti sarjakuvien rasismille on vaihtoehto ja juuri tämä tekee sen käsittelystä silmissäni arvokasta. Toisaalta taas se, että rasismi ei ilmene Trasformers tai Turtles piirretyissä, ei ole millään tavalla arvokasta jos ei nyt paheksuttavaakaan. Ylipäänsä se, ettei rasismia käsitellä taiteessa tai keskustelussa millään tavalla, ei taatusti edistä tasa-arvoa - jos nyt ei nyt haittaakaan. Kyllä muutos vaatii sitä, että vääryydet ja vaihtoehdon mahdollisuus nostetaan näkyville, juuri niin kuin Tintti sarjakuvissa Herge tulee tehneeksi – ainakin jossakin määrin.

Ihanteita ja antagonisteja

Teemu Mäen kuratoima näyttely Be your enemy oli varsin puhutteleva. Kävin katsomassa sen tänään Annin kanssa Vantaan taidemuseossa. Näyttely koostui kokoelmasta suomalaisten ja venäläisten nuorten tekemiä triptyykkejä, joista ensimmäinen kuvasti tekijän ideaaliminää tai jotain tärkeää asiaa, toinen sitä, mitä hän oli tällä hetkellä ja kolmas hänen antagonistia; jotain sellaista, miksi tekijä ei halunnut tulla tai mitä hän ei halunnut kohdata.

Silmiinpistävintä oli huomata, kuinka yksilökeskeisiä arvoja triptyykit edustivat. Ihanteet heijastelivat tyypillisesti vahvuutta, menestymistä, vapautta, boheemia elämän asennetta ja/tai uskallusta erottua joukosta. Nuorten pelkojen ja inhojen puolelta löytyi usein auktoriteetit, (väkivaltaan) alistuminen, toisten armoilla eläminen ja pinnallisuus.

Yhdessäkään teoksessa ihanneminää ei nähty onnellisena osana jotain yhteisöä – tai ylipäänsä osana jotain. Yhteenkuuluvuus ja yhteisö nähtiin – sikäli kuin niitä ylipäänsä käsiteltiin – väkinäisenä perheväkivallan teeman kautta tai destruktiiviseen systeemiin alistumisena pinnallisen bisnesmiehen tai natsismin metaforien kautta. Edelleen, hieman yllättäen onnellisuutta tai elämän pienistä asioista nauttimista ei löytynyt kuin parista teoksesta.

Teemu Mäen oman teoksen antagonisti asettuu varsin hyvin linjaa muiden triptyykkien kanssa. Sitä vastoin Mäen ideaalien puolen syvällisyyden ja henkisen herkkyyden kaipuuta ei löytynyt kuin yhdestä tai kahdesta muusta triptyykistä.

Näyttelyn jälkeen jäin miettimään millaisen triptyykin olisin itse tehnyt. Tässä suunnitelmani:

Antagonisti: Harmaa pölyinen ja hämärä huone. Läjä kirjoja pöydällä. Ei kirjahyllyä, ei ikkunaa. Vain vaalean harmaat seinät. Kelmeä, alaston hehkulamppu katossa. Tietokone ja minä selkä kyyryssä sen ääressä.

Nyt: Seison syksyisellä kadulla, illalla sateessa. Tai ehkä olen kävelemässä. Valot värjäävät asvaltin kauniin värilliseksi. Sade tekee muuten vilkkaasta kadusta asteen rauhallisemman ja vähemmän kiireisen.

Ideaali: Esitelmöin jostain innostuneen näköisenä – jossain epäpaikassa tai vähintään jollain tavalla epätodellisessa. Paikka on enimmäkseen kirkas ja valkoinen. Ihmiset ovat todellisia.

Juurettomuus on enemmän pop

Kävin eilen katsomassa työporukan kanssa Jadesoturin. En erityisemmin pitänyt. Elokuvan teema, menneen taaksejättäminen ja elämän jatkaminen pettymysten jälkeen, on kyllä ajankohtainen ja kiinnostava. Elokuvassa oli siten potenttiaalia, mutta lopputulos oli jäykkä, hidassoutuinen ja - kauniisti sanoen naiivi.

Dialogi oli kökköä, roolihenkilöt jäivät varsin ohuiksi ja kung-fu:ta oli aivan liian vähän suhteessa melodraamaattiseen höpöhöpöön - näyttävistä koreografioista ei ollut pelastamaan kokonaisuutta. Kammottavinta elokuvassa oli yritys maustaa Kalevalaa itämaisella mystiikalla. Myötähäpeä sentään esti nukahtamasta elokuvan lukuisien turhien, rautalangan nielleiden dialogien aikana.

Epäilen, että elokuvan kiinnostavin puoli oli eksynyt siihen täysin vahingossa: Ajatus demonisesti seppä Ilmarisen poikaa piinaavasta menneisyydestä, joka hänen täytyi jättää taakseen voittaakseen demoninsa, heijastelee ihastuttavalla tavalla vallitsevia asenteinta, ajattelutapoja - ja mahdottomuuksia.

Hyvä elämä virtaa; se on jatkuvaa määrätietoista vaeltamista eteenpäin. Menneisyyteen ei sovi jäädä - sitä ei saa kaivata. Juurettomuus on pop - sitä kai menneisyyden jatkuva taaksejättäminen tarkoittaa käytännössä. Samaan aikaan, kun juurettomuus on arvo sisänsä, on myös tärkeää säilyttää oma identiteeti - siis olla muuttumatta; olla ainakin muuttamatta kuvaa itsestään. Yhtälö on mahdoton ja tämän yhtälön mahdottomuutta elokuva onnistuu raapaisemaan. Joskus on muututtava. Tai jäätävätä paikalleen, kiinni eiliseen, juurruttava.

Harmi, että tämän teeman käsittely jää varsin alkeelliselle tasolle. Jadesoturi onnistuu sanomaan, että juurettomuus on enemmän pop kuin vahva, muuttomaton minä. Se on vähän. Jäänkin odottamaan elokuvaa, jossa juurettomuuden ja vahvan identiteetin ihanteiden välistä jännitettä käsitellään kriittisellä ja tuoreella tavalla.