Bussi 155 Turun kautta Tampereelle

Eilen bussin 55 päättärillä hieman jälkeeni bussiin nousi tummaihoinen pikkupoika. Poika kysyi bussikuskilta, "Onks' tämä viisvitonen?" Bussikuski syötti poikarukalle pajunköyttä. "Ei kun sata." "Mitä?" "Sataviisvitonen."

Seuraavaa paria repliikkiä en kuullut. Tämän jälkeen kuski kertoi, että bussi menee Tampereelle - vieläpä Turun kautta, ja uteli halusiko poika mennä Tampereelle.

Luulen, että kuski tämän kaiken ohessa kyllä vakuutteli huijaavansa ja puijaavansa. Jäin miettimään tunsikohan kuski pojan. Äänensävy oli kuitenkin (petollisen) hyväntahtoinen. Tuttavallista kiusoittelua, vääränlaista halua olla nokkela vai rasismia? Kyllähän se aikuisesta varmasti tuntuu täysin päättömältä väittää että paikallisliikenteen bussi kulkee Turun kautta Tampereelle. Ja niin edelleen.

Seuraavalla pysäkillä poika joka tapauksessa jäi pois. Paheksun tahditonta pajunköyden syöttämistä oli motiivi sitten tuttavallinen kiusoittelu, pikkuhauska nokkeluus, rasimi - tai jotain vallan muuta.

Hyvästä syystä...

Kuvittele mustaan huppariin päänsä haudannut 10-vuotias istumassa bussin toiseksi viimeisellä penkillä pilaamassa kuuloaan. Huulet tuimasti viivana, ehkä hieman alaspäin vääntyneinä. Silmillä hieman pelokas mutta enimmäkseen uhmakas tuijotus. Kädet puuskassa. Aloin miettimään olikohan hänellä hyvä syy istua elämän kaltoinkohteleman näköisenä - ikään kuin olisi itsestään selvää, että alakuloon ja uhmakkuuteen on oltava hyvä syy. Ongelmia kotona, yksinäisyys tai minimissään murrosiän hormonit. Ei kai kukaan voi olla syyttä pahantuulinen. Ikään kuin itse käsitteeseen olisi liimautunut pakottava tarve nähdä syy pahantuulen taustalla.

Oli hämmentävää huomata, että teki melkein mieli vihjata tyypille, että hän ehkä kuunteli musiikkia liian kovalla. Onneksi vain melkein. Vielä hämmentävämpää on, etten oikeastaan muista tapahtuiko tämä eilen vai tänään.

Tänään metrossa vastapäätäni istui äiti teini-ikäisen tyttärensä kanssa ja näytti hitusen onnettomalta ikään kuin olisi halunnut sanoa jotain. Aikaisemmin: Äiti oli juuri avaamaisillaan Metro-lehteä, kun tytär nappasin sen itselleen sanaakaan sanomatta ja alkoi nyrpeän näköisenä lukea sitä. Äiti yritti vilkuilla lehteä sen minkä pystyi. Jotenkin minulla jäi sellainen tuntu, ettei tytär oikein edes tajunnut käyttäytyneensä töykeästi - eikä ehkä äitikään. Olihan töykeä ja nyrpeä käytös täysin kontekstiinsa sopimatonta: Äiti oli juuri hankkinut tyttärelleen tanssimaton - vai miksi sellaista tanssipelien pelaamiseen tarkoitettua pelihilavitkutinta nyt taas kutsutaankaan. Tyttärellä olisi ollut hyvä syy olla innostunut uudesta lelusta ja äidillä siksi, että hän oli juuri ostanut tyttärelleen jotain, mitä tämä on pitkään halunnut. Olisi ollut.

Harmillisen vaikeaa sitä on olla hyvästä syystä hyvällä päällä ja elämäänsä tyytyväinen. Tarkoitan, että yleensä hyvätuulisuus ja tyytyväisyys yllättää silloin kun sitä vähiten osaisi odottaa.