Juurettomuus on enemmän pop

Kävin eilen katsomassa työporukan kanssa Jadesoturin. En erityisemmin pitänyt. Elokuvan teema, menneen taaksejättäminen ja elämän jatkaminen pettymysten jälkeen, on kyllä ajankohtainen ja kiinnostava. Elokuvassa oli siten potenttiaalia, mutta lopputulos oli jäykkä, hidassoutuinen ja - kauniisti sanoen naiivi.

Dialogi oli kökköä, roolihenkilöt jäivät varsin ohuiksi ja kung-fu:ta oli aivan liian vähän suhteessa melodraamaattiseen höpöhöpöön - näyttävistä koreografioista ei ollut pelastamaan kokonaisuutta. Kammottavinta elokuvassa oli yritys maustaa Kalevalaa itämaisella mystiikalla. Myötähäpeä sentään esti nukahtamasta elokuvan lukuisien turhien, rautalangan nielleiden dialogien aikana.

Epäilen, että elokuvan kiinnostavin puoli oli eksynyt siihen täysin vahingossa: Ajatus demonisesti seppä Ilmarisen poikaa piinaavasta menneisyydestä, joka hänen täytyi jättää taakseen voittaakseen demoninsa, heijastelee ihastuttavalla tavalla vallitsevia asenteinta, ajattelutapoja - ja mahdottomuuksia.

Hyvä elämä virtaa; se on jatkuvaa määrätietoista vaeltamista eteenpäin. Menneisyyteen ei sovi jäädä - sitä ei saa kaivata. Juurettomuus on pop - sitä kai menneisyyden jatkuva taaksejättäminen tarkoittaa käytännössä. Samaan aikaan, kun juurettomuus on arvo sisänsä, on myös tärkeää säilyttää oma identiteeti - siis olla muuttumatta; olla ainakin muuttamatta kuvaa itsestään. Yhtälö on mahdoton ja tämän yhtälön mahdottomuutta elokuva onnistuu raapaisemaan. Joskus on muututtava. Tai jäätävätä paikalleen, kiinni eiliseen, juurruttava.

Harmi, että tämän teeman käsittely jää varsin alkeelliselle tasolle. Jadesoturi onnistuu sanomaan, että juurettomuus on enemmän pop kuin vahva, muuttomaton minä. Se on vähän. Jäänkin odottamaan elokuvaa, jossa juurettomuuden ja vahvan identiteetin ihanteiden välistä jännitettä käsitellään kriittisellä ja tuoreella tavalla.