Hyvästä syystä...

Kuvittele mustaan huppariin päänsä haudannut 10-vuotias istumassa bussin toiseksi viimeisellä penkillä pilaamassa kuuloaan. Huulet tuimasti viivana, ehkä hieman alaspäin vääntyneinä. Silmillä hieman pelokas mutta enimmäkseen uhmakas tuijotus. Kädet puuskassa. Aloin miettimään olikohan hänellä hyvä syy istua elämän kaltoinkohteleman näköisenä - ikään kuin olisi itsestään selvää, että alakuloon ja uhmakkuuteen on oltava hyvä syy. Ongelmia kotona, yksinäisyys tai minimissään murrosiän hormonit. Ei kai kukaan voi olla syyttä pahantuulinen. Ikään kuin itse käsitteeseen olisi liimautunut pakottava tarve nähdä syy pahantuulen taustalla.

Oli hämmentävää huomata, että teki melkein mieli vihjata tyypille, että hän ehkä kuunteli musiikkia liian kovalla. Onneksi vain melkein. Vielä hämmentävämpää on, etten oikeastaan muista tapahtuiko tämä eilen vai tänään.

Tänään metrossa vastapäätäni istui äiti teini-ikäisen tyttärensä kanssa ja näytti hitusen onnettomalta ikään kuin olisi halunnut sanoa jotain. Aikaisemmin: Äiti oli juuri avaamaisillaan Metro-lehteä, kun tytär nappasin sen itselleen sanaakaan sanomatta ja alkoi nyrpeän näköisenä lukea sitä. Äiti yritti vilkuilla lehteä sen minkä pystyi. Jotenkin minulla jäi sellainen tuntu, ettei tytär oikein edes tajunnut käyttäytyneensä töykeästi - eikä ehkä äitikään. Olihan töykeä ja nyrpeä käytös täysin kontekstiinsa sopimatonta: Äiti oli juuri hankkinut tyttärelleen tanssimaton - vai miksi sellaista tanssipelien pelaamiseen tarkoitettua pelihilavitkutinta nyt taas kutsutaankaan. Tyttärellä olisi ollut hyvä syy olla innostunut uudesta lelusta ja äidillä siksi, että hän oli juuri ostanut tyttärelleen jotain, mitä tämä on pitkään halunnut. Olisi ollut.

Harmillisen vaikeaa sitä on olla hyvästä syystä hyvällä päällä ja elämäänsä tyytyväinen. Tarkoitan, että yleensä hyvätuulisuus ja tyytyväisyys yllättää silloin kun sitä vähiten osaisi odottaa.